Vi sparar data i cookies, genom att använda våra tjänster godkänner du det. ⇒ läs mer om cookies

Hyvä Suomi!

On aihetta onnitella. Suomi täyttää 100 vuotta 6. joulukuuta 2017. Haluan käyttää tilaisuutta hyväkseni ja ilmaista kiitollisuutta ja syvää arvostusta kaikesta siitä, mitä Suomi ja suomalaiset ovat merkinneet Ruotsille, Västeråsin hiippakunnalle ja minulle henkilökohtaisesti.

Annons
Piispa Mikael Mogren onnittelee Suomea 100-vuotispäivänä.

Suomi oli ensimmäinen kuulemistani vieraista kielistä, kasvoinhan kahden tehdasyhdyskunnan välissä, sinkkikaivoksen  ja malminrikastamon lastaussatamineen. Luterilaisessa reformaatiossa kielellä oli suuri merkitys. Raamattua tulisi voida lukea ja jumalanpalvelusta viettää omalla kielellä. Kouluaikanani oli yhtä itsestäänselvää, että luokassa joillakin oli kotikielenä suomi kuin, että Uusi testametti vuonna 1548 julkaistiin suomeksi.

Mikael Mogren kuuli pienenä ensimmäistä kertaa suomen kieltä sinkkikaivoksessa.Foto: Göran Krempe

Syyslukauden alussa monet juttuhetket käsittelivät itäistä naapurimaata, sillä aina muutamat luokkakaverit olivat käyneet Suomessa kesän aikana. Valoisat kesäiset muistot saunomisineen ja kirkkaine kesäöineen olivat selviö. Varhaisessa vaiheessa me lapset aavistimme myös veristen sotien liittyneen kavereiden perhehistoriohin. Ehkäpä koulunpihan tappeluissa pääsi valloilleen jotakin suvun muistojen haavoista ja kohtaamasta väkivallasta. Mietin, olivatko nämä tappelut ensimmäinen kokemukseni sodan ihmisiin jättämistä jäljistä.

Alvar Aallon Finlandiatalo Helsingissä valmistui 1971.Foto: Thermos

1900-luvun sotien jäljet on pakko mainita, vaikka ne ovatkin vain pieni osa siitä, mitä haluan Suomesta sanoa. Minulle Suomi on ennen kaikkea viimeisteltyä kulttuuria. On Sibelius ja Topelius, Marimekon kuviot ja Edith Södergranin runot. On Alvar Aallon talorunkojen ylevyys ja uuden Valamon luostarin munkit laulaessa pääsiäisliturgiaa kullanhohtoisen ikonostaasin takana. Suomalaisuudessa olen kokenut koivunrungon suoruuden ja miltei kristallimaisen kuultavuuden, joka muistuttaa Iittalan lasin kirkkaudesta ja tuhansien järvien kimmellyksestä.

Valamon kirkko uudessa Valamon luostarissa.Foto: Paul Lenz

Suomesta Ruotsiin tulleista työvoimasiirtolaisista kaikki eivät osanneet puhua suomea, vaan yksinomaan ruotsia, koska olivat suomenruotsalaisia.  Vuosien aikana olen tullut tarkaksi sanojen oikeasta käytöstä: Suomenruotsalaisiksi (finlandssvenskar) kutsutaan niitä suomalaisia, joilla on ruotsi ensimmäisenä kielenään. Niitä, joilla sitä vastoin on suomi äidinkielenään kutsutaan suomalaisiksi (finnar).

Suomalaisia (finländare) ovat molemmat. Suomenruotsi ei ole siis ruotsia suomalaisella korostustuksella vaan yhteisnimi tietyille ruotsin kielen murteille. Joitakin niistä minun on vaikea ymmärtää. Tämän huomattuaan puhuja vaihtaa koulussa oppimaansa puhtaaseen suomenruotsiin. Historiallisesti ottaen ei ole sen kummallisempaa, että ruotsinkielisiä asuu Itämeren itäpuolella kuin että aina on ollut suomea puhuvia Ruotsin Tornionlaaksossa.

Suomenruotsi on ruotsin kielen kauneimpia muotoja eikä kovinkaan paljon eroa taalainmaan murteesta, dalamålista. Kuulin eräästä moralaisesta miehestä Smedjebackenin metallitehtaalla, joka sai työkaverin Oravaisista. Vihdoinkin hän pystyi käyttämään omaa murrettaan lounashuoneessa. Nuo kaksi kun ymmärsivät toisiaan. Molemmat käyttivät ruotsin kielessä vanhentuneita muotoja, jotka olivat jo jääneet pois käytöstä kielen kehittyessä. 

Huhtikuun ensimmäisestä päivästä lähtien vuonna 2000 Ruotsissa suomenkielisillä on ollut kansallinen vähemmistöasema ja suomen kieli on yksi maan viidestä vähemmistökielestä. Itse en ole koskaan oppinut suomea. Koska minulla ei mitään johtolankoja puhutun suomen ymmärtämiseen, kieli jää suljetuksi ja sisältö kätketyksi, miltei kuin se Aku Ankka -lehti, jossa Walt Disney antaa sarjakuvahahmojen hapuilla ympäriinsä Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa, tai kuin Tintti ja Milou-koira ryöstämässä kuningas Ottokarin valtikkaa Olavinlinnasta Kyrönsalmen Kyrönsaarella.

Marsalkka Carl Gustaf Mannerheim 1945.Foto: Okänd

Minulla oli ystävä nimeltä Augustin Mannerheim. Hän on nyt kuollut. Hänen setänsä oli Suomen marsalkka. Joskus Augustin kertoi presidentti Mannerheimistä. Kun olin muuttamassa Västeråsiin, hän mainitsi västeråsilaisesta lääkäristä Nanna Swarzista, joka hoiti setää tämän viimeisinä elinvuosina. Suurimmalta osin keskustelumme käsittelivät kieltä. Augustin kun oli runoilija ja kääntäjä eläen kielen rytmeistä ja vivahteista. Eräs hänen käyttämistä käsitteistään oli kaikutila. Sillä hän tarkoitti, että jokaisella sanalla on kaikunsa ja sille tulee olla herkkänä. Hän käänsi paljon runoutta ja hänelle siinä oli kyse oikean paikan löytämisestä kaikutilassa. Kaiku kulkee sivulle ja taakse. Jos tämä pätee satujen maailmasta tuttuihin ruotsinkieliseen sanaan, niin miksipä ei myös suomenkieliseen. Sanat ja kuvat, jotka ruotsalaiset tunnistavat Astrid Lindgreniltä, tulisi kääntää sellaisiksi, jotka löytyvät Tove Janssonin suomenkielisistä Muumikirjoista. Voidakseen kirjoittaa niin, että ruotsalaiset ymmärtävät millaista oli Saarijärven Paavon hallaisilla salomailla, kääntäjän täytyy tuntea kieltä, jota Karl Oskar ja Kristina puhuivat Korpamoenilla Ljuderin pitäjässä Smoolannissa. Tästä ei mikään tietokone kykene, sillä minkään näppäimen painallus ei onnistu kääntämään kaikutilaa Google translate -ohjelmassa.

Astrid Lindgren ja Tove Jansson yhdessä Tukholmassa 1958.Foto: Karl Heinz Hernried

Suomessa käydessään huomaa, kuinka erilaisia kaikutilat voivat olla. Pohjoisen lappilaisuus on toisenlaista kuin Pohjanmaan suomenruotsalainen maaseutu. Pastillinväriset puukaupungit jäänteeenä vanhasta hienostuneesta porvarillisuudesta eroavat teollisuuspaikkakuntien vuokrataloista ja hardrokkareista. Kuopion seudulla olen kokenut suomalaisuutta, kun täpötäydessä kirkossa kaikaa voimakas ja vakaa virsilaulu.

Olen huomannut myös, että Suomella on oma makunsa ja kirjo on suuri: kuin koko länsi-Eurooppa maustettuna itäisellä ja ugrilaisella Suomen ja suomalaisuuden kautta. 

Ennen vuotta 1809 Suomi muodosti Ruotsin valtakunnan itäisen osan. Tukholma sijaitsi keskellä valtakuntaa. Kuningasperheessä ja valtaneuvostossa oli jäseniä, jotka kykenivät keskustelemaan  ja asioimaan suomeksi.

Hälleforsin kirkko rakennettiin ensiksi kappelin muodossa 1645.Foto: Larske

Todistettavasti jo 1300-luvulla Västeråsin hiippakunnassa vaikutti ensimmäinen suomea puhuva pappi. Falunin kaivoksessa työskenteli monia,  jotka kantoivat lisänimeä Finne. Erityisesti linnanherrat ja vuorimiehet keskiajalla ottivat mielellään suomalaisia palvelukseensa. 1500 –luvun lopulla alettiin väestöä siirtää järjestelmällisesti. Kaarle-herttua, myöhemmin Kaarle IX, houkutteli Savosta nuoria miehiä ja perheitäkin seitsemän vuoden verovapaudella perustamaan uudistiloja erämaille.  Yksi heistä, Simon Jakobsson Puttoinen rakensi vuonna 1590 torpan Sången –järven rannalle Bergslageniin. Häntä kutsuttiin Simon Finneksi. Hän avioitui grythyttanilaisen Anna Persdotterin kanssa. Göran-poika löysi metsistä hopeapitoista malmia ja vuonna 1639  valtiovalta avasi hopealaitoksen Svartälvenin koskeen. Näin sai Hällefors alkunsa ja viisi vuotta myöhemmin aloitettiin kirkon rakentaminen. Ensimmäisenä paastonajan sunnuntaina vuonna 1645 Hälleforsin kirkko vihittiin käyttöön.  Ensimmäisessä penkkirivissä varmasti istuivat myös Göran Simonsson ja vaimonsa Elin, sillä olihan tämä sekä vuorimies että lautamies.

Nykyisinkin käytössä oleva kirkko on rakennettu hirsistä tyyliin, jota kutsutaan bergslageninbarokiksi. Ljusnarsbergin kirkko on tämän tyylin kuningatar muita korkeampana ja suurempana. Ulkopäin kirkko on päällystetty paanuilla kuin muistuttaen muikun suomuja tuhansien järvien maassa. Västeråsin ja Karstadin hiippakunnan alueella on tällä hetkellä edellä mainittujen lisäksi 17 muuta samalla tekniikalla pystytettyä puukirkkoa. Ne ovat yleviä muistomerkkejä kaskiviljelyä harjoittaneita uudisraivaajista ja –rakentajista.

Näiden kirkkojen pitäisi olla UNESCO:n maailmanperintölistalla merkkinä siitä luomisvoimasta, joka voi vapautua siirtolaisuuden seurauksena.

Grythyttanin kirkko pystytettiin 1632.Foto: Larske

Grythyttanin kauniissa puukirkossa säilytetään edelleen Tukholmassa vuonna 1642 painettua suomenkielistä raamattua. Kaskisuomalaisten 1600-luvun käyttämä puhekieli kuoli vasta, kun suomalaisia tuli Ruotsin teollisuuden palvelukseen toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien aikana.

Näillä asioilla ei taida olla muuta yhteyttä kuin teollistuminen, joka tappoi pienviljelyn ruotsalaisissa korpimetsissä ja Suomesta haettiin täydennystä työvoimaan.  Ilman tätä piristysruisketta ei Ruotsin teollinen kasvu olisi tuskin  ollut mahdollista.

Mietin miltä on tuntunut metsätyömaaparakeissa Mockfjärdissa ja Malungissa niistä isistä, jotka itkivät öisin Karjalan kannaksen kauhujen palautuessa mieliin. Näen silmieni edessä myös sotalapsia jotka nieleskelivät ja purivat hampaitaan yhteen äitien jättäessä jäähyväisiä. Kunniotuksella ajattelen kun kuulen niistä sotien seuraumuksia kantavista, jotka itsenäisyyspäivää vietettäessä istuvat kirkon etupenkissä Hallstahammarissa ja Fagerstassa – suorina kuin Karjalan männyt. Silloin tuntuu kuin saisi suoraan yhteyden toisen ihmisen hauraimpaan ja kauneimpaan. 

Suomen evankelis-luterilainen kirkko menee etenpäin reformaation myötä ja löytää uusia kieliä ilmaisemaan kristillistä uskoa. Yksi niistä on Metallimessu, Heavy metal -jumalanpalvelukset, joita vietetään ympäri Suomea. Messu seuraa luterilaista jumalanpalvelusjärjestystä. Se on soputettu virsiä myöten hardrockin rytmeihin. Olen kuullut metallimessuista, joissa viimeisimmät 300 tulijaa eivät ole enää saaneet istumapaikkaa kirkossa. Tämä kertoo paljon Suomesta. Ei hardrock eikä kristillinen usko ole sysätty vain tietyille rajatuille yksityisalueille. Suomi jatkaa itsenäisenä olemistaan. Heja Finland.

 Mikael Mogren

Västeråsin hiippakunnan piispa

Ruotsi

Mer läsning

Annons